Rinon kanssa ollaan harjoiteltu ihan perusasiota, tutusteltu toisiimme ja tavattu paljon uusia koiria ja ihmisiä. Voi miten ihanan reipas ja sosiaalinen pentu tuo on! Häntä pystyssä mennään moikkaamaan kaikki uudet tuttavuudet. Neran kanssa niillä on alkanut synkkaamaan alkukankeuden jälkeen hyvin ja yöt ne nukkuukin Neran petiin ahtautuneena.
Mutta koska Rino on melkein minun koirani, ja tunnetusti minun koirillani on aina sairaan huono tuuri, ei Rinokaan ole välttynyt tältä. Tulopäivänä huomasin, että pennun etuhammas on keskeltä halki. Nyt toinen puolikas on kuitenkin tippunut pois ja kaipa tuo toinenkin puoli viimeistään hampaiden vaihdunnan aikana lähtee.
Noo, haljenneen hampaan lisäksi huomattiin, että Rinolla on korvat täynnä jotain kummallisia näppylöitä. Diagnoosissa päädyttiin alkavaan korvatulehdukseen, joten nyt tungetaan canofiteä korviin.
Kaikkihan tietää sen feissarimokissa kiertävän jutun, jossa ivataan äitien tapaa vertailla lastensa sairauksia? Musta tuntuu, että muistutaa pahasti mua :D
Alkaa nimittäin pikkuhiljaa nakertaa tuo Neran jatkuva sairaslomailu. Oikeesti, tuo koira on ollut tänä kesänä kolme viikkoa terveenä. Tai treenikykyisenä. Siis _kolme viikkoa_. Se on ihan älyttömän vähän. Tassuside kuuria on kestänyt nyt kohta kolmisen viikkoa ja vielä suunnilleen saman verran edessä. Ei tarvitse varmaan edes kertoa, kuinka lopen kyllästynyt olen sen pakettijalan ja kurahanskojen ym. kanssa värkkäilyyn?
Neran kanssa treenimotivaatiokin on ihan pohjalukemissa. Eihän tassu estä mitenkään, esimerkiksi tokon treenaamista, mutta ei edes oikeastaan kiinnosta. Alkaa vaan välillä tuntua siltä, että miksi edes yritän, koska koira on kuitenkin kohta jostakin kipeenä.
Mutta eikai se auta tästä lannistua, vaan antaa ajan kulua ja odottaa, että kynsi kasvaisi takaisin. Ja toivoa, että päästäisiin jalan paketoinnista eroon ennen kuin kurakelit alkaa.
